Koko länsimainen historia on miehen historiaa, jossa nainen esiintyy lähinnä sivuroolissa. Myös klassinen elokuva ja kirjallisuus on esittänyt maailman miehen maailmana. Mutta viime vuosina mies ongelmineen ja erityispiirteineen on jäänyt mediassa täysin naisen varjoon. Peter Tammenheimo päätti selvittää miehen lähdekoodin ja suunnata katseensa päivitettyyn Mies 2.0 -versioon.

Kirjassa Poliitikot taistelivat, media kertoo (Ajatus) Turun yliopiston poliittisen historian laitoksen tutkijat toteavat, että suomalaiseen mieskäsitykseen liittyy keskeisesti mielikuvat ankarasta työnteosta ja kovien vastoinkäymisten kärsivällisestä sietämisestä. Miehisinä hyveinä kirja pitää myös nöyryyttä ja omien tarpeiden kieltämistä. Tätä taustaa vasten kirjoittajat nostavat poliittisen lähihistorian sankarihahmoiksi Paavo Lipposen ja Sauli Niinistön.

Satiirin näkökulmasta nykyajan mieskuvaa lähestyvät puolestaan Tommy Tabermann ja Seppo Hyrkäs kirjassaan Tosimiehen testamentti (Ajatus).

– Miehekkyys on sitä, että mies sanoo mitä hän tarkoittaa ja toimii sen mukaisesti, Hyrkäs määrittelee.

– Ja sitä, ettei suutele ruoka suussa, Tabermann jatkaa.

Nuoremman polven runoilija ja teologi, kokoelmat Puupuhaltaja (Otava) ja Katumusharjoituksia (Gummerus) julkaissut Risto Oikarinen nostaa omassa maskuliinisuudessaan tärkeimmiksi elementeiksi tunteet ja niiden ilmaisemisen.

– Minulle on tärkeää kehittyä kaiken aikaa omien tunteideni käsittelyssä ja esille tuomisessa, hän toteaa.

Viisautta ja valovoimaa

Pyyteettömyys ja näennäinen nöyryys pätee kaiketi politiikassa, mutta tosielämän miehessä pitää olla särmää! Koska politiikkaa ei pidetä kovin seksikkäänä, se ei myöskään vedä puoleensa lahjakkaita miehiä. Ja se jos mikä on harmi, ainakin Lenita Airiston mielestä.

– Tarvitsemme politiikkaan miehiä, joilla olisi uusia ajatuksia ja jotka lähtisivät myös viemään niitä eteenpäin. Mutta sellaisia miespoliitikkoja ei tällä hetkellä ole, minulle ei tule mieleen yhtäkään.

Lenita arvioi, että talouselämä vie visionäärit mukaansa. He ovat niitä, jotka aloittavat yritystoiminnan autotallien nurkista ja päätyvät New Yorkin pörssiin. Se kysyy rohkeutta, itsenäisyyttä ja ainutlaatuisuutta. Näistä tarinoista on menestys tehty, ja näitä tosimiehiä Lenita arvostaa.

– Rehtiys, luotettavuus ja lämpö ovat sellaisia ihmisyyden kriteereitä, jotka merkitsevät minulle paljon. Mutta miehen paras piirre on tietenkin se, että hän on kiinnostunut minusta. Se osoittaa, että miehellä on makua, näkemystä ja rohkeutta!

Tommy Tabermann ilmaisee saman asian toisin sanoin: – Tosimiehessä kiteytyvät miehen kaikki parhaat puolet, hän on yhtä aikaa älykäs ja kaunis, sellaisenaan siis erittäin täydellinen.

Mies ja vallankäyttö

Vuonna 1975 brittiläinen elokuvatutkija ja teoreetikko Laura Mulvey käsitteli naisen ja miehen suhdetta klassikkoartikkelissaan Visual Pleasure and Narrative Cinema. Mulveyn mukaan klassinen Hollywood-elokuva tuotti naiselle vain passiivisen ja masokistisen roolin miehisen katseen objektina. Mulveyn oivallus oli liittää katse ideologiaan ja kulttuuriin; hänen mukaansa elokuvien markkinoimat poliittis-ideologiset sovellukset heijastuivat sellaisenaan sukupuolten väliseen vallankäyttöön yhteiskunnassa. (Mulveyn artikkelin suomennos löytyy Synteesi-lehden numerosta 1-2/1985.)

Lenita sanoo, ettei Mulveyn psykoanalyyttis-feministinen näkemys päde nyky-yhteiskuntaan; naisen ja miehen välinen suhde ei ole ainakaan pohjoismaisissa kulttuureissa mikään hallintakysymys.

– Ekonomin näkökulmasta katsottuna naisen taloudellinen itsenäistyminen onkin muuttanut yhteiskuntaa eniten. Samalla se on myös muuttanut miestä tämän asennoitumisessa naiseen. Enää ei voida ajatella, että mies voisi hallita naista ainakaan rahallisesti.

Tabermann on samoilla linjoilla. Hän toteaa, että naisilla on nykypäivänä jopa enemmän valtaa kuin miehillä, joskin naisten valta on luonteeltaan epävirallista.

– Veikkaisin, että aika monella johtajalla tulee kotona lasikatto nopeasti eteen.

Yhtä kaikki, virallisesta vallastaan yhteiskunnan huipulla mies tuntuu pitävän kiinni kynsin ja hampain. Eduskunnassa naisia on sentään 37 prosenttia, mutta liike-elämässä tasa-arvo ei toteudu. Tilastokeskuksen mukaan viime vuonna 100 suurimman yritysen johtoryhmissä naisilla oli vain 13 prosentin edustus.

Vielä tätäkin surkeampi tilanne on kirkossa, jonka johtopaikoista naiset voivat lähinnä uneksia. Teologi Oikarinen haaveilee ajasta, jolloin piispaksi tai jopa arkkipiispaksi voitaisiin vihkiä myös nainen.

– Voisi olla hyvä lähtökohta, että esimerkiksi tietty osuus kirkon viroista tulisi osoittaa naisille.

Lainsäädännöllä mieslinnakkeet voitaisiin murtaa, mutta kädenvääntö kiintiöiden käytöstä on tiukkaa.

– Ei kiintiöillä tasa-arvoa edistetä, se olisi aivan typerä yritys, tyrmää ajatuksen Seppo Hyrkäs.

– Vaikka se kuulostaakin tekniseltä ja mekaaniselta, niin jossain tilanteissa naiskiintiöt voisivat olla ihan kovia juttua, vastaa Oikarinen ja jatkaa, että miehisten hyväveli-kerhojen ja vapaamuurareiden valta-asemiin olisi aika tuoda uusia ajatuksia.

Myös Lenita asettuu painokkaasti kaikkien kiintiöiden puolestapuhujaksi.

– Jos todella pyritään siihen, että saadaan naiset mukaan päättäviin tilanteisiin, niin kyllä siinä voidaan kokeilla kiintiöitäkin. Sitten kun naiset on saatu mukaan, voidaan kiintiötkin lopettaa.

Tabermann puolestaan haaveilee kiintiöiden ulottamisesta koko elämän kattavaksi turvaverkoksi.

– Esimerkiksi sellainen naiskiintiö olisi mielestäni toivottava, että jokaisessa sukupuolisuhteessa olisi hyvä olla mukana ainakin yksi nainen, runoilija pohdiskelee.

Mies muutoksen kourissa

Hyrkäksen ja Tabermannin luoma satiirinen tosimieshahmo on kaikessa rationaalisuudessaan lyömätön. Biologisin selityksin tosimies vapauttaa itsensä vastuusta seksuaalisuuden alueella. Luonnonlain tavoin miehen ”vyön alapuolinen peto” antaa oikeutuksen miehisille tutkimusmatkoille yli parisuhteen ja moraalin rajojen. Kukapa meistä ei haluaisi elää kuin James Bond?

Toimintaelokuvien ihannemies on mustavalkoinen käsite, joka on helppo määritellä negaatioiden kautta. Miehinen uroshan ei voi olla vaikkapa sivari, homo tai mustalainen – mutta ennen kaikkea mies ei voi olla missään suhteessa nainen. Feminiiniseen liitetyt ominaisuudet kuten herkkyys, passiivisuus, riippuvaisuus ja pehmous edustavat uhkakuvia miehen rationaaliselle identiteetille. Näitä uhkia vastaan mies on valmis puolustautumaan hamaan yksinäisyyteen asti.

Hyrkäs nostaa esikuvikseen aukottomasta maskuliinisuudesta Humphrey Bogartin ja John Waynen.

Mutta mies on muuttumassa. Hyrkäksen mukaan miehen muutos johtuu siitä, että naiset ovat muuttuneet.

– Puolen vuosisadan aikana naisten ääni on madaltunut puoli sävelaskelta, naiset ovat muuttuneet karvaisemmiksi ja aggressiivisemmiksi. Näiden tosiasioiden edessä mies on voimaton.

Miehen muutokseen on monta syytä. Lenita painottaa, että muutos johtuu teollistumisesta, kaupungistumisesta ja naisen aseman parantumisesta.

– Meillä Pohjoismaissa edes uskonto ei aseta kiveen hakattuja sääntöjä miehiseen käyttäytymiseen, hän sanoo.

Suomalaiseen paritanssikulttuuriin perehtynyt tuottaja-toimittaja Heikki Kahila on kokenut miehen muutoksen muun muassa tanssitaidon katoamisena.

– Aikaisemmin miehen oli täysin mahdotonta päästä sosiaaliseen kanssakäymiseen vastakkaisen sukupuolen kanssa, mikäli ei osannut tanssiaskelia. Nykyään tilanne on ihan toinen, toteaa Kahila haikeana.
Miehen pelko ja häpeä

Fyysinen maskuliinisuus idealisoituu miehen voimakkaassa, urheilullisessa ruumiissa. Miehinen huippu-urheilu voidaan nähdä paitsi homososiaalisuutena myös jatkuvana toisista erottautumisen spektaakkelina, joka tuottaa ennen kaikkea häviäjiä ja häpeää. Menestyvä urheilija löytää häpeänsä hetkellä lohdun menneisyytensä saavutuksista; hän hiljentyy pokaaleilla täytettyyn huoneeseensa ikään kuin Roope Ankka aarrekammioonsa. Sen sijaan dopingista kiinni jäänyt mies on luuseri lopun ikänsä.

Professori Juha Siltala esittää kirjassa Miehen elämää (SKS), että suomalaisten miesten omaelämäkerrat jäsentyvät parhaiten taisteluna riippuvuuden aiheuttamaa häpeää vastaan.

Mies-identiteetin luominen kamppailun kautta merkitsee alituista liikettä ja vastakkainasettelua, ja miehen keskeinen ominaisuus on yksinäisyys. Myyttisen miehen on vastattava ympäristön armottomuuteen omalla armottomuudellaan. Yksinäisen ratsastajan identiteettiprosessi on moneen paikkaan hajonnut ja vaikeasti hallittavissa. Kulttuuriset olettamukset toimivat viestintää ohjaavina totuuksina, jotka edeltävät omaa ajatteluamme; ne ovat eräänlaista todeksi muuttunutta historiaa. Populaarikulttuurissa tätä taistelevaa miesmallia representoivat etenkin lännenelokuvat. A man’s gotta do what a man’s gotta do!

Uuden miehisyyden lähteillä

Risto Oikarinen tahtoisi ravistella varsinkin armeijan auktoriteettiä suomalaisen miehisyyden rakentajana. Isänmaalliseen traditioon ja asevelvollisuuteen nojaava miesten koulu saa huutia asennekasvattajana.

– Armeijassa kyllä jokainen saa kuulla, mikä on miehekkyyttä. Miehen tulisi hallita tilanteet ja uhrautua milloin minkäkin asian puolesta. Asepalvelukseen ontologisesti liittyvä itsensä uhraavan miehekkyyden ajatus on minusta aika epäilyttävä.

Lenita jaksaa peräänkuuluttaa miehiltä kommunikaatiota ja sen kautta uusien asioiden testaamista. Miesten tulisi etsiä oma suuntansa, pitää päänsä kylmänä ja kulkea rohkeasti eteenpäin. Ja tietysti hyvä ruumiinrakenne on myös miehille lisäarvo.

– Kehon kieli on paljastavampi kuin mikään muu!

Eteenpäinmenoa, keskustelua ja annettujen totuuksien kyseenalaistamista ajaa Oikarinenkin. Ikään kuin provosoidakseen nuori teologi täräyttää, ettei edes Jumala ole olemassa! Sillä hän tarkoittaa, että ajatus Jumalasta jonkinlaisena metafyysisenä olentona on täysin kestämätön.

– Mielelläni tuulettaisin jähmettyneitä dogmeja. Itselleni olennaista olisi myös hyväksyä epävarmuus osaksi elämää ja identiteettiä, koski se sitten uskonnollisuutta, maskuliinisuutta tai ihan mitä tahansa.

Risto Oikarinen on kuin malliesimerkki siitä, minkä filosofi Esa Saarinen mieltää suomalaisen miehen ilmentymä. Saarisen sanoin nykymies on ”omaa ihmisyyttään pohdiskeleva melko reilu sälli”.

– Hän ei ole kauhean varma siitä, mikä hänen tulevaisuutensa miehenä on. Hän on jossain määrin hämmentynyt, filosofi kuvailee.

Sukupuoliroolitukset ja niihin liittyvät identiteettikuvat ovat hämärtyneet ja etsivät nyt uusia muotojaan. Jäsentääkseen muutosta ihmiset käyttävät miehen määrittelyssä erilaisia nimityksiä nimityksiä kuten metroseksuaali tai alfauros.

Saarisen mielestä ennen kaikkea naisten emansipoituminen on käynnistänyt valtavan muutosten vyöryn, mistä on seurannut odotuksia ja vaatimuksia myös miesten elinympäristöön. Tämän lisäksi työelämässä on alettu korostaa tiimityötä ja luovuutta.

– Mies joutuu siis avaamaan itsestään myös herkkiä ja laadullisia puolia, joita joskus on pidetty feminiinisinä. Tunteet, henki, ilmapiiri ja välittäminen ovat sellaisia asioita, joita puhtaassa suoritteessa ja sen ympärille virittyneessä työelämässä ei ole tarvittu. Nyt ne ovat osa arkipäivää.

Elämänmeno siis tuottaa yksilöllisyyttä miehiseen olemassaoloon, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että yhä harvempi yksilö on minkään nimettävissä olevan stereotypian mukainen. Tämän päivän todellisuus antaa tilaa monenlaiselle miehisyydelle, ja se on myönteistä, vaikka miestä toisinaan ahdistaisikin.

– Mies on eksistenssifilosofian klassinen ilmentymä, Saarinen korostaa. – Kun valinnan mahdollisuus ja pakko kasvaa, silloin myös ahdistus kasvaa.

Selkeiden roolimallien aika alkaa olla ohi. Hollywoodin luomat ”oikeat” identiteetit on jo aika jättää pölyttymään myyttien galleriaan.

Esa Saarinen ei usko, että enää tulevaisuudessa syntyisi tietoyhteiskunnan miestä tai mitään muutakaan selkeästi nimettävää miestyyppiä.

– Tulemme varmasti näkemään aikaisempaa moninaisemman maskuliinisuuden kirjon ikään kuin toteutumina siitä, mitä miehekkyys ylipäänsä voi olla. Keskeiseksi tekijäksi nousee kysymys yksilöllisyydestä eli se, miten elää omaa elämäänsä yksilönä.

Teksti: Peter Tammenheimo